Julkaistu Keskustanuorten Juuri-lehdessä 4/2015
70-vuotista taivalta juhlivalle nuorisojärjestölle suhde oman puolueen eduskuntaryhmään on aina ollut täynnä jännitettä. Aatteelliset nuoret tulisielut ovat samaan aikaan halveksuneet asioiden hoitoa ja valtapolitiikkaa ja himoinneet itse pääsystä todellisiksi päätöksentekijöiksi. Ovatpa he sinne lopulta päätyneetkin; kuitenkin yleensä vasta tulen jo hiillostuttua. Nykyisessä eduskuntaryhmässä on 6 entistä Keskustanuorten puheenjohtajaa ja useita entisiä aktiiveja. Me kolme nuorinta edustajaa olemme kaikki olleet nuorkeskustalaisen liikkeen tehtävissä.
Kaava on mennyt yleensä niin, että noustuaan eduskuntaan radikaaleista on tullut uusien nuorten mielestä vanhoillisia. Niin Johannes Virolainen, Paavo Väyrynen kuin Esko Ahokin kulkivat kaaren, jossa he nuorkeskustalaisina ajoivat uudistuksia ja kritisoivat vallitsevaa johtoa – päätyen lopulta itse puoluejohtajina nuorten kritisoitaviksi.
Nuoret ovat pyrkineet modernisoimaan puoluetta milloin Kekkosen tukimiehinä ja milloin liberaaleina. Toisaalta nuoret ovat omantunnon tavoin vaalineet aatteen perintöä ja tarvittaessa nostaneet Alkion kaapin päältä pölyttymästä. Nuorilla on ollut myös tärkeä rooli puolueen ikkunana nuorisoon esimerkiksi vaalikampanjoissa. Lojaalisuus ja piikki lihassa ovat rinnakkain.
Omana puheenjohtajakautenani 2009-2013 arvostelimme eduskuntaryhmää ja johtoa köyhän asian ja sivistyksen unohtamisesta. Järjestimme mielenosoituksen puoluevaltuustossa ja kohelsimme festareilla koirapuvussa. Toisaalta vältimme vaalirahakohun kärjistämistä ja tuimme reippaina Väyrysen Paavoa pressaksi. Kahden nuoren Keskustan varapuheenjohtajan saavuttaminen 2010 ja 2012 ja pj-kisan läheltä piti -tappio vaativat pahimman radikalismin riisumista.
Keskustanuorista pitää tulevaisuudessakin ponnistaa eduskuntaan, mutta myös tavalliseksi aktiiviseksi kansalaiseksi. Viime vuosina havaitsemani kielteinen ilmiö nuorisoliikkeessä on ollut tietty sisäänpäin kääntyminen. Sekä vihreä radikalismi että lojaali rakentaminen ovat tapahtuneet omassa (some) kuplassa.
Omaa kivaa on vältettävä. Tavataanko tarpeeksi kansanedustajia ja lobbareita? Istutaanko riittävästi iltaa muiden puolueiden ihmisten kanssa? Pidetäänkö sitoutumattomien järjestöjen väelle tarpeeksi aatteellisia palopuheita?
Ovet on pidettävä auki. Haastetaanpa vallitseva poliittinen järjestys tai pyritään sen osaksi, sen on tapahduttava räväkästi. Kaikessa vaikuttamisessa on muistettava kuunnella niin omaa järkeä kuin tunteitaan.