Talvisodan päättymisen muistopäivä 13. maaliskuuta pysäyttää. Pysähdys ei ole vain historian muistamista. Se on muistutus siitä hinnasta, jolla itsenäisyys ja arki on meille turvattu. Tänä vuonna tuona samaisena muistopäivänä minulla oli suuri kunnia vastaanottaa Tammenlehvän Perinneliiton ansioristi numero 7. Olen sitä mieltä, että se on yksi korkeimmista ja puhuttelevimmista kunnianosoituksista, jonka Suomessa voi saada.
Veteraanien työn ja perinnön vaaliminen ei pääty, vaikka veteraanisukupolvi on jo lähes poissa keskuudestamme. Tammenlehvän Perinneliitto jatkaa sitä työtä, jota veteraanijärjestöt vuosikymmenten ajan tekivät sekä konkreettisen tuen että henkisen perinnön puolesta.
Oma suhteeni sota-ajan sukupolveen ei nouse vain kirjoista, vaan omasta perhehistoriastani – aivan kuten lähes jokaisella meistä. Olen sota-ajan sukupolven lapsenlapsi. Kauhavalainen äitini isä haavoittui sodissa vakavasti. Isäni lapsuudenkoti Kuusamossa puolestaan tuhottiin Lapin sodassa. Nämä tarinat eivät ole pölyistä historiaa, vaan ne ovat osa identiteettiämme. Ne muistuttavat meitä siitä, että koko nykyinen hyvinvointimme, vapautemme ja oikeusvaltiomme perustuvat sellaisiin uhrauksiin, joita on vaikea täysin käsittää nykyajan mukavuuksien keskellä.
Sain olla viime vaalikaudella tiede- ja kulttuuriministerinä vaikuttamassa koko nykymuotoisen Tammenlehvän Perinneliiton syntyyn. Silloin kävimme vakavia keskusteluja siitä, miten varmistamme veteraanien perinnön säilymisen tilanteessa, jossa sota-ajan sukupolvi on siirtymässä ajasta iäisyyteen. Päätös keskittää sota-ajan perinnön vaaliminen ja elossa olevien rintamalla palvelleiden tukeminen vanhoilta järjestöiltä Tammenlehvän Perinneliitolle vaikuttaa onnistuneelta.
On helppoa sanoa, että “kyllä me muistamme”. Vaikeampi kysymys on, miten muistaminen näkyy arjessa. Muistaminen ei ole pelkkää seppelettä, juhlapuhetta tai yhtä vuosittaista seremoniaa. Se on sitä, että pidämme huolta niistä, joiden elämään sota jätti jäljen. Perinnetyö on samalla välittämistä tässä ajassa ja tulevaisuuden rakentamista.
Viime vuosina olemme joutuneet Suomessa tekemään tietoisen päätöksen siitä, miten veteraaniperinnetyö jatkuu, kun aikakausi vaihtuu. Tarvitaan selkeä vastuu, rahoitus ja koordinaatio, mutta tarvitaan myös paikallisia yhdistyksiä, vapaaehtoisia, kouluja, seurakuntia ja museoita. Perintö ei siirry pöytäkirjoilla, vaan kohtaamisilla.
Sotasukupolven arvot kuulostavat yksinkertaisilta, mutta juuri siksi ne ovat kestäviä. Usko tulevaan, isänmaanrakkaus, uhrautuvaisuus, periksiantamattomuus, lähimmäisen huomioon ottaminen, velvollisuudentunto, rauhan vaaliminen ja oikeudenmukaisuus.
Meidän velkamme sodan kokeneille ei ole tunne, vaan tehtävä. Se tarkoittaa kahta asiaa yhtä aikaa: huolenpitoa viimeisistä elossa olevista rintamalla palvelleista ja samalla perinnön siirtämistä eteenpäin. Kysytään loput tarinat talteen. Viedään nuoret muistomerkeille ja museoihin, mutta ennen kaikkea viedään heidät keskusteluihin, joissa ymmärretään, miksi rauha on aina vaalimisen arvoinen.
Vapaa, turvallinen ja oikeudenmukainen maa ei synny itsestään. Se syntyy siitä, että jokainen sukupolvi kantaa oman vastuunsa ja tekee osansa; pienesti mutta sitkeästi.
Antti Kurvinen
Eduskuntaryhmän puheenjohtaja (kesk.)
Kauhava
Teksti on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa
