Julkaistu Järviseudun Sanomissa 14.12.2017
Viime viikolla Suomi täytti itsenäisenä kansakuntana sata vuotta. Suomen sadan vuoden matka kehitysmaasta hyvinvointiyhteiskunnaksi ja yhdeksi maailman vauraimmista ja kilpailukykyisimmistä valtioista on uskomaton menestystarina. Se on ollut kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Suomen itsenäisyyden ajan historia on täynnä tilanteita, joissa kehitys olisi voinut ottaa aivan toisen suunnan ja viedä meidät perikatoon. Kansamme johtajineen on kyennyt järkeviin valintoihin ja mukana on ollut myös sattumaa ja johdatusta.
Järviseudun ihmisten rooli ei ole ollut pieni itsenäistymisen vaiheissa. Alueelta lähti suhteellisesti valtava määrä nuoria miehiä hakemaan sotilaskoulutusta Saksasta jääkäreiksi. Seutu oli vahvaa suojeluskuntien tukialuetta ja Vimpelin sotakoululla oli vahva rooli vuosien 1917-1918 tapahtumissa.
Suomi100-juhlinnassa luonnollisesti keskiöön nousivat sota-ajan sankarit ja sankarittaret. Meidän nuoren polven on liki mahdoton käsittää niitä uhrauksia, joita veteraanisukupolven edustajat tekivät rintamalla ja kotirintamalla. Syksyllä 2017 sotiemme veteraaneja on joukossamme 15 000, heistä sotainvalideja on 2 000. Keski-ikä on jo lähes 93 vuotta.
Nykyään kaikki suomalaiset arvostavat Suomea sodissa pelastamassa olleita henkilöitä. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana poliittisella päätöksenteolla on pyritty auttamaan ja hyvittämään keskuudessamme olevia ikääntyviä veteraaneja, jotka sotien jälkeisinä vuosikymmeninä eivät saaneet ansaitsemaansa kohtelua. Tänä vuonna rintamaveteraanien kotiin vietäviin palveluihin, kuntoutukseen ja avopalveluihin on käytettävissä yhteensä 52,9 miljoonaa euroa. Vuoden 2018 valtion budjettiin hallituksen esityksessä ehdotetaan 181,2 miljoonaa euroa veteraanien, sotainvalidien leskien ja sotaleskien tukemiseen.
Vapaan Suomen kunniavelan maksamisessa on tärkeintä, että tulevina vuosina jokainen veteraani, lotta ja myös soveltuvasti sotilaspojat ja sotaorvot saavat riittävät palvelut ja tuen elämän ehtoopuolelle. Kuitenkin kun veteraanien rivit harvenevat, entistä lähemmäksi ja ajankohtaisemmaksi tulevat kaikkien tunteman koskettavan laulun Veteraanin iltahuudon sanat: ”Himmetä ei muistot koskaan saa!”. Entistä harvempi veteraani jaksaa ja kykenee kertomaan itse laajemmille yleisöille sotiemme ajasta. Suurimmalla osalla nuorista ja nuorista aikuisista ei ole lähipiirissä ketään sota-aikaa kokenutta. Todellinen haaste 2020-luvun Suomessa on, miten vuosien 1918 ja 1939-45 sotatapahtumien muiston himmeneminen estetään.
Mielestäni tulevina vuosina tarvitaan yhteinen ponnistus niin valtion, kuntien kuin veteraanijärjestöjen yhteistyöllä, jolla jatkossa varmistetaan Suomen itsenäistymisen ja sota-ajan historian muiston säilyminen. Myös nuorisojärjestöt tulisi ottaa tähän mukaan. Asepalvelusta suorittaville nuorille viestikapulaa antamassa voisivat olla myös varusmiestoimikunnat ja Varusmiesliitto.
Veteraanin iltahuudon mukaisesti ”Lapset ja lastemme lapset, Teidän nyt vuoronne on”.