Kirjoitus julkaistu IlkkaPohjalaisessa 15.8.2025
Suomen historian yksi kiistanalaisimpia hahmoja on pitkäaikaisin presidenttimme Urho Kekkonen. 25 vuotta presidenttinä toiminut Kekkonen on suomalaisessa keskustelussa liikkunut virheettömästä yli-ihmisestä parjatuksi ja suhteettomasti jälkiviisaudella arvostelluksi. Kekkosen valtakauteen liittyi monia asioita ja ilmiöitä, joita on nykyihmisen mittapuulla mahdoton hyväksyä. En voisi ajatella demokratian ja parlamentarismin kannattajana, että eduskunta nykyään säätäisi lailla presidentin virkakauden pidennyksen kuten Kekkosen ajan poikkeuslaissa.
Kuitenkin tuntui erikoiselta, miten vähän ETYJ:n ja Helsingin ETYK-kokouksen 50-vuotisjuhlissa muisteltiin ja mainittiin Kekkosta. Tosiasia kuitenkin on, että Kekkosen otteella aikaansaatiin läpimurto, jolla vahvistettiin rauhaa, tasapainoa, sääntöpohjaista maailmanjärjestystä ja otettiin ihmisoikeudet vahvasti osaksi kansainvälistä politiikkaa.
Urho Kekkosen ajattelussa on paljon ammennettavaa tämän päivän ja tulevaisuuden murroksiin. Keskityn tässä kolumnissa ulkopoliittisen perinnön merkitykseen. Kenties sisäpolitiikka seuraavassa!
Kekkosen linja ulkopolitiikassa oli hyvin lähellä tasavallan presidentti Stubbin käyttämää ”arvopohjaista realismia”. Kekkosella ohjenuorana ulkosuhteissa kulki Suomen selviytyminen, rauhan edistäminen ja ylläpito ja vaurauden synnyttäminen ulkomaankaupan kautta. Suomen kansallinen etu. Syvä realismi.
Usein kuulee, että Kekkosen ulkopolitiikka oli pelkkää venäläisten myötäilyä. Myös sellainen argumentti on esitetty, että Nato-jäsenyys oli Kekkosen perinnön lopullista hävittämistä. Näihin väitteisiin totean sen, että huolimatta – tai niiden vuoksi – luottamuksellisista suhteista venäläisiin Kekkonen systemaattisesti vei Suomea kohti länttä. EEC-sopimus ja EFTA-jäsenyys ja pohjoismainen yhteistyö esimerkkeinä.
Kekkonen oli myös voimakas ulkopoliittinen realisti ja ymmärsi, että geopolitiikan ja maailmanjärjestyksen muuttuessa Suomen on kyettävä isoihinkin poliittisiin korjausliikkeisiin. Uskallan väittää, että Nato-jäsenyys on osa kekkoslaista ulkopolitiikan realismia.
Yksi osuvimpia Kekkosen sitaatteja ulkopolitiikasta on, että ”Suomen tulee maailmalla toimia enemmän lääkärinä kuin tuomarina”. Tämä asenne liennytyksen, rauhan, kehityksen ja yhteistyön puolesta sopii kipeän osuvasti vaikkapa Lähi-idän ja Gazan tilanteeseen.
Jaan presidentti Stubbin näkemyksen, että läntisten demokratioiden ja autoritääristen järjestelmien välisen globaalin väännön ratkaisevat kehittyvät maat mm. Afrikassa ja Aasiassa – Global South. Toisinaan olisi hyvä miettiä Suomessa, miltä vaikkapa ilmastolinjamme tai suhtautumisemme Gazaan näyttää Etelän näkökulmasta. Aktiivinen kauppapolitiikka ja kehitysyhteistyö ovat myös Kekkosen perintöä.
Yksi klassisimpia Kekkosen oppeja on, että Suomen on pidettävä yllä kahdenvälisiä suhteita suurvaltoihin. Epävarmuuden, epävakauden ja voimapolitiikan aikana Suomen kyky pitää yllä suhteita suoraan esimerkiksi Delhiin, Pekingiin ja Washingtoniin, alleviivautuu.
Kekkoslaista liennytystä tarvitaan niin Ukrainassa, Palestiinan ja Israelin välillä kuin Kiina-Taiwan suhteessa.
Kun maailmanjärjestys muuttuu nopeasti ja rajusti, kytkeytyy maakuntienkin taloudellinen ja muu tulevaisuus entistä voimakkaammin siihen, miten Suomi kykenee näissä käänteissä navigoimaan.
Antti Kurvinen
Eduskuntaryhmän puheenjohtaja (kesk.)
Kauhava
